Suomalaiset pitivät pintansa ensimmäisen välieräpäivän iltana

Yleisön tunnelma oli heti toisen soittajaryhmän aloittaessa virittäytynyt, koska aloittajana oli suomalainen Uki Ovaskainen. Uki on esityksissään intiimiyttä korostava soittaja. Hän etsii pianissimoiden ääripäitä, joskus siinä tosin myös epäonnistuen. Parhaimmillaan pianissimosävyt nostivat esimerkiksi Debussyn "Reflets dans l'eaun" ja Brahmsin fantasioiden op. 116 hitaat osat maagisiin sfääreihin. Toisinaan taas ääniä jäi soimatta ja kuului pieniä epätasaisuuksia. Esitys Lauri Kilpiön "La mer, la brume et le soleil"-teoksesta oli minun makuuni liian romanttinen ja viipyilevä, mutta Ukin näkemys oli vahva. Makuasia siis. Joka tapauksessa on selvää, että Ovaskainen on todella kiinnostava ja syvällinen muusikko. Hän sai hienosti yleisön hiljentymään soittonsa äärelle ja osasi johdatella sitä upeiden sointiväriensä voimalla.

Yoon-soo Rhee oli mielestäni hieman vaisu ensimmäisessä erässä, vaikka soittikin laadukkaasti. Välieräesityksessään hän kuitenkin esitteli itsestään taiteilijana uusia, hyvin mielenkiintoisia puolia. Pohjosen Bagatellien esitys oli sävykäs ja Mozartin c-mollisonaatti KV 457 oli myös erittäin tasapainoinen ja hallittu. Ehkäpä tosin olisin kaivannut hieman monipuolisuutta samoina toistuvien fraasien käsittelyssä varsinkin viimeisessä osassa. Sitten Rhee toikin esille aivan uudenlaisen puolen itsestään - pesunkestävän romantikon. Hänen tulkintansa Brahmsin fis-mollisonaatista op. 2 oli paras mitä olen koskaan siitä konsertissa kuullut. Taisipa olla yksi parhaista mitä ylipäätään olen kuullut. Vuolas, kaunis, hallittu, dynaaminen ja vieläpä todella puhdas. Lisäksi Rhee esitti sävykästä Sibeliusta, olkoonkin, että hieman maneerinomaisesti pysähteli Des-duuriromanssin op. 24 tahtien ensimmäisillä iskuilla. Rhee oli ensimmäisen välieräpäivän kirkkaimpia valopilkkuja!

En kuullut Wu Xiaofengin soittoa alkuerässä. Nyt minusta tuntui, että häneltä oli jäänyt laadunvalvonta ja -parannustyö hieman kesken välieräohjelmansa kanssa. Hänellä on lahjakkaana soittajana selvästi reservejä niin soinnillisesti, tulkinnallisesti kuin teknisestikin tehdä mitä haluaa. Nyt hänen ohjelmassaan oli kuitenkin liikaa epätasaisuuksia ja vääriä ääniä. Varsinkin Brahmsin Händel-variaatiot op. 24 kärsi hahmottumattomuudesta ja epäpuhtauksista. Xiaofeng pääsi paremmin juonesta kiinni Albenizin Iberia-sarjan "El Puerto"- ja "El Corpus Christi en Sevilla"-osissa. Sibeliuksen neljä bagatellia opuksesta 34 olivat hänen parasta osuuttaan. Niiden lyyrisissä osuuksissa Xiaofeng esitti hienoa sävelrunoutta. Ylipäätään voi sanoa, että hän oli tänään parhaimmillaan lyyrikkona.

Maija Väisäsen alkuerä teki minuun suuren vaikutuksen ja tälläkin kertaa hänen soittonsa tenhovoima häkellytti. Hän soitti ainoan esityksen Lotta Wennäkosken kilpailua varten säveltämästä teoksesta Ír. Sinänsä on harmillista, että esitys oli ainoa, koska olisin mielelläni kuullut teoksen useamminkin. Maijan soitto oli heti hyvin dynaamista, monipuolista ja puhdasta. Hän on soittajana fyysinen ja toisinaan hänen liikkeensä muistuttavat balettia pianon äärellä. Ehkäpä osittain tästä syystä hänen musisointinsa on luontevan oloista. Vaikka jo kuusi tunnin mittaista välieräesitystä oli takana, minusta tuntui, että voisin kuunnella Maijan soittoa ihan miten paljon vain. Jos missään, niin ehkä Schumannin toisen pianosonaatin op 22 esityksessä jäi hieman toivomisen varaa. Oikean käden fraasit tahtoivat varsinkin toisessa osassa alkaa hieman terävästi ja toisinaan melodialinja tahtoi puolestaan hieman hukkua muiden äänien varjoon. Yhtäkaikki Maija esitti päivän parasta Sibeliusta ja vakuuttavasti hän soitti myös valikoiman kappaleita George Crumbin teoksesta "Little Suite for Christmas A.D: 1979". Bartókin "Im Freien" -sarjan osissa oli niin hienostunutta sointia kuin alkuvoimaista rytmienergiaa. Onpa mielenkiintoista jännittää, mitä tuomaristo päättää!

Risto-Matti Marin