Kjell Westö, Astoria ja Andania
Kjell Westön kirjoissa musiikilla on aina ollut tärkeä sija. Werner Skrake oli mukana todistamassa rock and rollin syntyhetkiä Clevelandissa, kun Alan Freedin Moondog Coronation Ball vieraili kaupungissa vuonna 1952. Uudessa romaanissa seurataan jazzin tuloa Helsinkiin 1926, kun ravintola Oprikselle ilmestyy mustan jazzpianistin Jonesyn johtama kokoonpano.
Westö kertoo, kuinka amerikansuomalaisia siirtolaisia vanhaan maahan kuljettanut s/s Aurora tuo mukanaan oikean jazzorkesterin nimeltä Aurora Premier Brass Band. Orkesterissa soittavat Jonesyn lisäksi klarinetisti Theodore ”Theo” Kossloffsky ja Wisconsinissa syntynyt trumpetisti Timothy ”Little Timmy” Timonen. Opriksella soittaa Monsieur Francoisin johtama Valencia, jonka ohjelmisto on hillittyä salonkijazzia. Pian Astorian orkesteri kiinnitetään ravintolaan kakkosbändiksi ja hot jazz on saapunut Helsinkiin. Ravintolasta tulee kaupungin muusikoiden pyhiinvaelluspaikka, ja naiset kilpailevat siitä, kuka saa kantaa Timosen trumpettikoteloa.
Jälkisanoissaan Westö varoittaa lukijoitaan, ettei elämä Opriksella todellisuudessa ollut niin kiihkeää kuin romaanissa, eikä Monsieur Francois koskaan johtanut Valencia-nimistä orkesteria. Mutta Opris oli kyllä olemassa, ja vuonna 1926 sinne saapui Andania-nimisen siirtolaislaivan orkesteri. Timmy Timosen esikuva on aivan ilmeisesti Quincyssa, Massachusettsissa syntynyt saksofonisti Wilfred ”Tommy” Tuomikoski, jonka monien muusikoiden mukaan toi improvisoinnin Suomeen. Kaiken lisäksi hänen kerrotaan olleen melkoinen naisten mies.
Monsieur Francois oli myös todellinen henkilö: hän oli George de Godzinskyn isä. Valencia oli todellinen orkesteri, ja sen ohjelmistokin on kuvattu suunnilleen siihen tapaan mitä Pekka Jalkasen väitöskirjassa ”Alaska, Bombay ja Billy Boy” kerrotaan aikakauden salonkijazz-orkestereiden ohjelmistosta. Opriksella soittanut orkesteri, johon Tommy Tuomikoski siirtyi, oli kuitenkin Klaus Salmen johtama Ramblers – minkä Westö tietysti hyvin tietää.
Jonesylla ei ole esikuvaa, sillä syrjäisessä Suomessa ei ennen toista maailmansotaa vieraillut pitempään yhtään mustaa amerikkalaista muusikkoa. Westön kuvaamia tilanteita löytyi kyllä Pariisista, Berliinistä ja jopa Prahasta, jossa pianisti Joe Turner soitti Jan Siman orkesterissa. Luutnantti Jim Europen Hellfighters Band on historiaa. Faktaa on myös Helsingissä vieraillut Britannian laivaston soittokunta, jonka ohjelmistossa oli Alexander’s ragtime band – näin ovat Malmstenin veljekset todistaneet. Sen sijaan on erittäin epätodennäköistä, että kolme mustaa amerikkalaista sotilasmuusikkoa Hellfighters Bandista olisi 1920-luvulla palkattu englantilaiseen soittokuntaan.
Suomalaiset muusikot kuuntelivat jo 1920-luvulla Louis Armstrongin levyjä, vaikka onkin pyhäinhäväistystä väittää, että Auroran soittokunnan St Louis blues oli parempi kuin Okeh-levymerkillä ilmestynyt Louis Armstrongin tulkinta. Armstrong tosin äänitti tämän kappaleen vasta vuonna 1929, joten Misja Rothmannin kokoelmassa on täytynyt olla jokin muu esitys. Suomeen Okeh-levytykset saapuivat yleensä saksalaisina Odeon-painoksina, mutta voihan olla, että Allu Kajander oli tuonut amerikkalaisen levyn mukanaan retkiltään…
