Elokuva syntyi vuonna 1895 ja saapui Suomeen melko pian, ainoastaan puolen vuoden päästä maailman ensi-illasta. Ensimmäiset metrit Suomessa kuvattiin vuonna 1904 ja ensimmäinen näytelmäelokuva, Salaviinanpolttajat, valmistui kolme vuotta myöhemmin.

Ensimmäisten Suomessa filmattujen metrien isä on valokuvaaja ja insinööri Karl Emil Ståhlberg (1862-1919). Hän oli siis Suomen ensimmäinen "elokuvatuottaja". Ståhlberg omisti myös Världen Rundt - Maailman ympäri elokuvateatterin, jota on usein erheellisesti pidetty maan ensimmäisenä. Tosiasiassa Suomen ensimmäisen kiinteän elokuvateatterin omisti leipurimestari Gustaf Nord. Se sijaitsi vieläkin olemassa olevassa Lundqvistin liikepalatsissa ja oli nimeltään Kinematograf International.

Ranskalainen Georges Mélies ymmärsi ensimmäisenä elokuvan rajattomat mahdollisuudet. Méliesin ensimmäinen fantasiaelokuva valmistui jo vuonna 1896.

Suomessa ensimmäinen näytelmäelokuva sai ensi-iltansa 1907. Se sai alkunsa Ståhlbergin omistaman Atelier Apollon järjestämästä käsikirjoituskilpailusta. Palkintolautakunnalle saapui 652 käsikirjoitusta. Ensimmäisen palkinnon sai nimimerkki J.V-s aiheellaan Salaviinanpolttimo. Hans Kutter epäili Uutisaitassa (1/43), että Ståhlberg itse olisi ollut salanimen takana. Palkinnoksi jaettu summa oli ruhtinaalliset 100 markkaa.

Ståhlbergin hyvä ystävä, ruotsalaisen kreivi Louis Sparre, kirjoitti Salaviinanpolttimon lopulliseen asuunsa, nimi muuttui Salaviinanpolttajiksi. Pääosissa oli kansallisteatterin näyttelijöistä muiden muassa Teppo Raikas ja Teuvo Puro, joka oli myös elokuvan apulaisohjaaja.

Salaviinanpolttajien ensi-ilta oli 29. toukokuuta 1907. Elokuva oli noin parikymmentä minuuttia pitkä.

Elokuvien etukäteen tarkastaminen aloitettiin Suomessa vuonna 1910. Vladimir Markovin määräämän amiraalisenaatin määräystä voinee pitää nykyisen ennakkotarkastustoiminnan edeltäjänä. Samana vuonna sai alkunsa myös maan ensimmäinen pelkästään elokuvan tekoon keskittynyt yritys. Sen perustajat olivat tuttuja jo ensimmäisestä näytelmäelokuvasta Salaviinanpolttajat. Frans Engströmin, Teuvo Puron ja Teppo Raikkaan perustama yritys oli hyvin vapaamuotoinen tuotantoyksikkö, jonka päämääränä oli kolmen elokuvan valmistaminen kesällä 1911. Aiheiksi he olivat valinneet Minna Canthin näytelmät Sylvi ja Anna-Liisa sekä ruotsalaisen Axel Jädernin romaanin Brottsjöar (Hyökyaaltoja).

Ensimmäisen maailmansodan syttyminen vaikutti suomalaisen elokuvan tuotantoon. Laitteiston ja raakafilmin hankkiminen oli vaikeaa ja ulkokuvaus oli kiellettyä. Elokuvatuotanto tyrehtyikin 1910-luvun puolivälissä lähes kokonaan. Viranomaiset olivat kieltäneet ulkokuvauksen sotasensuurin erityismääräyksellä.

Suomi-Filmi Oy

Erkki Karu, alkuperäiseltä nimeltään Erland Fredrik Kumeander, tuli suomalaisten suurten elokuvayhtiöiden perustaja, ensin 20-luvun alussa Suomi-Filmi ja 30-luvulla Suomen Filmiteollisuus. Suomen Filmikuvaamo Osakeyhtiö sai alkunsa 20. joulukuuta 1919. Suomi-Filmin ensimmäinen näytelmäelokuva oli Anni Swanin romaanin pohjalta tehty Ollin oppivuodet. Sen pituus oli 45 minuuttia. Ensi-iltaan, joka oli vuoden 1920 joulukuussa, saapui paikalle myös Suomen tasavallan presidentti K.J. Ståhlberg. Ollin oppivuodet menestys ei ollut kovin hyvä ja se tuotti 50 000 markkaa tappiota.

Vuoden 1921 helmikuussa Suomen Filmikuvaamosta tuli Suomi-Filmi Oy. Karu valitsi seuraavaksi oman alkuperäisaiheensa. Huvinäytelmä Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa kääntyi kuitenkin myös tappiolliseksi.

Maaliskuussa 1922 ensi-iltansa sai Suomen ensimmäiseksi suurfilmiksi mainostettu Anna-Liisa. Valtion filmitarkastamo määräsi Anna-Liisan lapsilta kielletyksi elokuvaksi.

Vielä karumman tuomion sai Konrad Tallrothin ja Pohjoismaiden Biografi komppanian Eräs elämän murhenäytelmä, joka oli ensimmäinen ja ainoa kotimainen elokuva, jonka esittäminen kiellettiin kokonaan.

Anna-Liisa avasi suomalaisen elokuvan markkinat ulkomaille, syksyllä 1922 esitettiin Ruotsissa.

Varsin vaikean alun jälkeen Karu sai Suomi-Filmin vankemmalle pohjalle tekemällä peräjälkeen useamman suhteellisen hyvin menestyneen elokuvan. Ensimmäinen menestyksekkäästä sarjasta oli Väinö Katajan romaanin pohjalta tehty Koskenlaskijan morsian vuonna 1922. Kesällä 1923 Karu ahkeroi jo uuden elokuvan kimpussa, Aleksis Kiven Nummisuutarit. Nummisuutaritkin ylsi erinomaiseen menestykseen ja se muistetaan vielä tänä päivänäkin yhtenä harvoista kotimaisen mykän elokuvan klassikoista.

Mykällä kaudella uransa aloittivat myös Valentin Vaala (alunper. Ivanoff) ja Teuvo Tulio (alunper.) Theodor Tugai , Ensimmäisiä yritelmiä tehdessään Vaala oli 17-vuotias ja Tulio ainoastaan 14. Vaala ja Tulio tekivät ensimmäiset elokuvansa yhdessä. Ensimmäisen varsinaisen näytelmäelokuvansa he tekivät talvella 1928. Mustat silmät ei saavuttanut mainittavaa suosiota. Vaala ei ollut työhönsä lainkaan tyytyväinen ja kerrotaankin, että hän nakkasi elokuvan ainokaisen kopion ja alkuperäisnegatiivit mereen.

1920-luvun loppupuolella elokuvan taival oli kovin karu. Ulkopuolisesta maailmasta sitä uhkasi yleismaailmallinen talouspula, jolloin köyhälistö joutui tekemään valintoja leivän ja hengenravinnon välillä. Toinen uhkatekijä oli ulkomainen äänielokuva, joka saapui Suomeen vuonna 1929. Carl von Haartmanin ohjaama Kajastus jäi Suomen viimeiseksi mykkäelokuvaksi. Helmikuussa 1931 uusi suomalainen elokuva sai ensi-iltansa äänen kanssa.

Äänielokuva aika alkaa Suomessa

Suomi-Filmi Oy:llä, kuten muillakaan kotimaisilla tuottajilla, ei mennyt kovin hyvin. Voimakastahtoinen Erkki Karu oli riitaantunut yhtiön johtokunnan kanssa ja yhtiön talous oli vaakalaudalla. Suomi-Filmi oli ajanhermolla pysyäkseen asentanut kaikkiin elokuvateattereihinsa äänilevylaitteet.

Äänilevyjärjestelmä ei kuitenkaan ollut pitkäikäinen, joten yhtiö oli taas kalliiden investointien edessä.

Suomi-Filmillä oli resursseja vain yhden kokoillan elokuvan valmistamiseen vuonna 1930. Aiheena oli Agapetuksen Aatamin puvussa ja vähän Eevankin. Elokuvan teko aloitettiin mykkäelokuvan tapaan, mutta aikaansa seuraten Karu tahtoi siihen mukaan äänen. Repliikkeihin ei enää voitu venyä, mutta äänitaustaan kyllä. Jälkiäänitys suoritettiin Lahyn-Filmin ääniateljeessa. Ensi-iltansa se sai helmikuussa 1931.

Samanaikaisesti Lahyn-Filmi valmisti kaikessa hiljaisuudessa omaa äänielokuvaansa ja peräti huulisynkronirepliikkien kanssa. Sano se suomeksi koostui useista irrallisista sketseistä, tanssi- ja musiikkinumeroista ja haastatteluista. Elokuvassa olivat mukana mm. Paavo Nurmi, Georg Malmstén sekä Eino ja Emmi Jurkka.

Ensimmäinen kotimaisin voimin tehty puhe-elokuva oli Karun omaan käsikirjoitukseen perustunut Tukkipojan morsian vuodelta 1931. Tätä ennen oli Suomessa tehty yksi puhe-elokuva, mutta sen kotimaisuusasteesta on käyty keskustelua. Erämaan turvissa -elokuvan tekijöitä olivat nimittäin saksalaiset Friedrich von Maydell ja J. Dietzen sekä Suomessa yhteysmiehinä toimineet Hugo Stenlund, Kalle Kaarna ja Carl von Haartman.

Suomi-Filmin nousu

Suomi-Filmin taloudellinen tila oli huono. Erkki Karu pisti kaikkensa peliin koettaessaan keksiä keinoa, jolla yhtiö saataisiin jaloilleen. Jokainen onnistunut elokuva pelasti konkurssikuilun partaalla olevan Suomi-Filmin putoamiselta.

Kaikkia keinoja pyrittiin käyttämään, Karu onnistui mm. saamaan asiantuntija- ja rahoitusapua Suomen tuberkuloosinvastustamisyhdistykseltä. Tuberkuloosiaihe taas löytyi Maila Talvion romaanista. Talvio tahtoi elokuvan toiseksi ohjaajaksi Risto Nylundin. Vaikka Nylund ei käytännössä tiennyt elokuvan teosta yhtikäs mitään, oppi hän hyvin nopeasti. Tuberkuloosiaiheinen Ne 45.000 sai ensi-iltansa marraskuussa 1933.

Karun ura Suomi-Filmissä oli ohi. Vaikka Karu oli ollut lähes sama asia kuin Suomi-Filmi, sai hän lähteä. Karun potkujen jälkeen yhtiön tuotantopäälliköksi ja pääohjaajaksi nimitettiinRisto Nylund. Nylund vaihtoi sukunimensä sittemmin Orkoksi.

Orko laittoi Suomi-Filmiin vauhtia ja elokuva seurasi toista hyvin nopealla tahdilla. Herrat täyshoidossa elokuva sai ensi-iltansa kolme viikkoa Ne 45.000 -elokuvan jälkeen ja Minun ministeri kolmen kuukauden päästä siitä.

Vuonna 1934 valmistui Harald Selmer-Geethin romaaniin perustuva Siltalan pehtoori, joka ensimmäisenä suomalaisena elokuvana ylitti miljoonan katsojan rajan. Juuri Siltalan pehtoorin suosio pelasti Suomi-Filmin uhkaavalta perikadolta. Myös alkanut nousukausi vaikutti elokuvan menestymiseen.

Menestyksestä rohkaistuneena Orko lisäsi pökkyä pesään ja elokuvia tuli yhä kiihtyvällä vauhdilla. Muutaman vähemmän menestystä keränneen elokuvan jälkeen hän otti jo kertaalleen filmatun Jääkärin morsiamen uudelleen käsittelyyn. Orko ja Ilmari Unhon muokkasivat Sam Sihvon laulunäytelmän elokuvakäsikirjoitukseksi. Elokuva sisälsi upeita ulko- ja joukkokohtauksia, joissa oli avustajina 3 000 miestä ja 2 000 ratsua. Jääkärin morsian sai ensi-iltansa helmikuussa 1938. Elokuvan tekeminen tuli kalliiksi, mutta rahat tulivat hyvän menestyksen myötä moninkertaisesti takaisin. Myös kriitikoilta tuli elokuvasta myönteistä palautetta.

Oy Suomen Filmiteollisuus syntyy

1930-luvun ensimmäisten vaikeiden vuosien jälkeen kehitys kääntyi kotimaiselle elokuvalle suosiolliseksi. Suomi-Filmikin lisäsi ohjaajakapasiteettiaan ja tuotantohenkilökuntaa sekä kuvauskalustoa. Vuosikymmenen lopulla voitiin kuvata neljällä tai jopa viidellä kuvausryhmällä samanaikaisesti.

Suomi-Filmistä potkut saanut Erkki Karu suunnitteli toisaalla uusia kuvioita ja etsi yhtiökumppania. Karu perusti Oy Suomen Filmiteollisuuden joulukuussa 1933 ja kaupparekisteriin se ja virallinen lyhenne SF merkattiin seuraavan vuoden tammikuussa. Yhteistyöhön Karun kanssa ryhtyivät varatuomari Niilo Lahtinen ja professori Viljo Ylöstalo.

Lahtinen ja Ylöstalo eivät olleet kuitenkaan pitkäaikaisia kumppaneita. Heidän tilalleen vuonna 1934 tuli Kotimainen Työ ry:n toimitusjohtaja T.J. Särkkä sekä elokuvaaja Eino Kari.

Toivo Jalmari Särkkä (1890 - 1975) ei aluksi tiennyt paljoa elokuvan tekemisestä, mutta hyvin innokas oppimaan. Suomen Filmiteollisuudessa oli tilaa vain yhdelle voimahahmolle kerrallaan, Särkkä pysytteli taka-alalla rahoittajana ja äänettömänä yhtiömiehenä.

Vuonna 1934 valmistunut Meidän poikamme ilmassa , oli Suomen Filmiteollisuuden ensimmäinen elokuva. Karun harmiksi se kääntyi tappiolliseksi. Seuraava elokuva, Agapetuksen huvinäytelmä Syntipukki, sen sijaan menestyi senkin edestä.

Menestys oli lisää uutta intoa, Karulla oli runsaasti uusia ideoita, mutta niitä hän ei päässyt toteuttamaan. Lentokoneen vedosta aiheutunut keskikorvantulehdus kehittyi aivokalvontulehdukseksi, Erkki Karu kuoli 8. joulukuuta 1935.

Särkällä ja muilla Suomen Filmiteollisuuden miehillä oli kaksi vaihtoehtoa; jatkaa ilman Karua tai lopettaa koko toiminta. Särkkä päätti jatkaa. Hänestä tuli yhtiön toimitusjohtaja.

Vuonna 1936 Särkkä halusi kokeilla myös ohjaajana. Särkän ensimmäinen ohjaustyö oli Agapetuksen Kaikenlaisia vieraita. Seuraava, Pohjalaisia, oli jo selkeä näyttö Särkän lahjoista elokuvaohjaajana. Syksyllä 1937 ensi-illat seurasivat toista: syyskuussa Kuin uni ja varjo, lokakuussa Lapatossu ja marraskuussa Kuriton sukupolvi.

Oy Suomen Filmiteollisuus nousi vuonna 1936 tuotantoluvuissa siihen mennessä yksin huipun valtiaana pitkään olleen Suomi-Filmin rinnalle. Vuonna 1938 Suomen filmiteollisuus oli tuotteliaampi; sillä oli kuusi ensiesitystä, kun Suomi-Filmillä ainoastaan viisi. Suomen Filmiteollisuus hallitsikin tuotantolukuja seuraavan neljännesvuosisadan ajan.

Sota toi puutetta ja leimaveron

Vuosina 1939 - 1944 kotimaisen elokuvan kehityksen tielle tuli sota. Ennen sotavuosia suomalainen elokuva oli elänyt kultaisia aikoja, nyt elokuvatuotantoa varjosti pula raakafilmistä työvoimaan. Katsojia elokuville sen sijaan riitti enemmän kuin koskaan, sillä ihmiset tarvitsivat elämäänsä hiukan iloa ja huvia.

SF onnistui valmistamaan muutamia yleisön suursuosikkia, mm. T.J. Särkän ohjaama Kulkurin valssi, jonka pääosissa olivat yleisön suosikit Tauno Palo ja Ansa Ikonen sekä Kaivopuiston kaunis Regina, joka sijoittui 1800-luvun historialliseen Helsinkiin. Kevätkaudella 1941 alkoivat Suomisen perheestä kertovat elokuvat kokonaisen sarjan, yhteensä Suomisen perheestä tehtiin kuusi elokuvaa.

Jatkosota alkoi vuoden 1941 kesällä. Pienyrittäjien tuotanto tyrehtyi lähes kokonaan seuraavan puolentoista vuoden ajaksi.

Molemmat suurvalmistamot pärjäilivät paremmin, mutta vaikeuksia oli niilläkin. SF valmisti kolme ja Suomi-Filmi ainoastaan yhden elokuvan. Vuonna 1943 Risto Orko ohjasi viimeisen elokuvansa Jees ja just, joka kertoi Ryhmyn ja Romppaisen uusista seikkailuista. Ohjaajan uransa aikana Orko ohjasi yhteensä 12 elokuvaa. Orko ei suinkaan vetäytynyt pois elokuvabisneksestä, vaan keskittyi lähinnä yhä laajenevan elokuvakonsernin johtotehtäviin. Muutamaa vuotta myöhemmin Orko alkoi haalia Suomi-Filmin osake-enemmistöä itselleen ja asettui yhtiön toimitusjohtajaksi.

Vaikka elokuvien tuotanto ei ollutkaan erikoisen suurinumeroista, samaa ei voi sanoa katsojamääristä, sillä keskimäärin 400 000 katsojaa eli 10 prosenttia väestöstä kävi katsomassa kunkin uutuuden. Katsojamääriin vaikutti suotuisasti nimenomaan ankea pula-aika, jolloin kaikki hyödykkeet olivat kortilla lukuunottamatta elokuvanäytöksiä ja kirjoja. Niinpä kansa pakeni niin koti- kuin varsinaisilla rintamillakin arkea elokuvateattereihin. Sota-aikana elokuvat olivat pääosin romanttisia pukudraamoja, muuten vain romanttisia tai komedioita. Myös jokunen isänmaallinen aatedraama ja ajankohtainen hupailu mahtui joukkoon. Elokuvataiteen kannalta sotavuosien elokuvat olivat varsin tyhjänpäiväisiä.

Vaikeuksia, pulaa ja säästämistä

Kotimaisten elokuvien määrä jäi vuonna 1946 pienemmäksi kuin kertaakaan vuoden 1937 jälkeen. Suomi-Filmin ja SF:n suurtuotannon vuosista ei ollut jäljellä enää kuin muisto.

Tuotantoa vaikeuttivat yhä jatkuvat materiaali- ja kuljetusvaikeudet. Elokuvan kustannuksetkin nousivat ainoastaan vuoden 1945 aikana kaksinkertaisiksi ja rauhanaikoihin verraten lähes kymmenkertaisiksi. Hintasäännöstelyn vuoksi pääsylipputulot olivat päässeet kasvamaan ainoastaan vajaat 40 prosenttia.

Sotavuosien ennätyskatsojamäärät alkoivat pudota. Kansalla oli mahdollisuus valita muitakin huvittelumuotoja kuin elokuvien katselu. Ja kiristyvä taloudellinen tilanne vaikutti myös. Ensin jäivät pois asiat, jotka eivät olleet elämän kannalta välttämättömiä.

Vuoden 1946 alusta astui voimaan leimaverolain muutos, joka jakoi ylemmän 35 prosentin veroluokan kahtia. Uuteen 30 prosentin luokkaan sijoitettiin kaikki ajanviete-elokuvat. Moraalisesti ja taiteellisesti heikkotasoisten elokuvien veroluokaksi määrättiin edelleen 35%. Huojennuksia tuli lisää vuoden 1948 aikana, jolloin pääsylippuihin suotiin pieni korotus ja leimaveroihin helpotusta.

Kesällä 1947 alkoi pahin raakafilmipula olla ohitse. Tuontisäännöstelyn helpottuessa pystyivät valmistamot uusimaan myös sodan aikana lähes loppuun kuluttamaansa kalustoa. Suurtuotantoon oli kuitenkin vielä vaikea palata, koska kilpailu ihmisistä "ajanvietebisneksessä" oli kovaa ja valmistamiskustannukset olivat nousseet huomattavasti.

Parina sotaa seuranneena vuonna syntyneet pienet elokuvavalmistamot kuolivat pois yksi toisensa jälkeen. Sitä edesauttoi valtion ankara veropolitiikka ja pääsylippujen hintojen tarkka valvonta. Suurempien valmistamoiden tilannetta helpotti se, että niillä oli tarjota monia, jo ennen sotaa halvemmilla kustannuksilla tehtyjä elokuvia.

1940-luvun viimeisenä vuonna SF:ltä tuli ulos jo 100. elokuva ja vieläpä hyvä sellainen. Elokuva oli T.J. Särkän ohjaama, 1800-luvun loppupuolen Helsinkiin sijoittunut Katupeilin takana. Adams-Filmi sai valmiiksi Rosvo-Roopen, joka muistetaan aina mainita puhuttaessa kotimaisesta elokuvasta.

Liikaa tuotantoa ja yleisömäärien romahdus

Uusin huojennus astui voimaan vuoden 1950 tammikuussa, jolloin raskain 35 prosentin veroluokka poistettiin kokonaan. Katsojamäärät pienenivät vauhdilla sotavuosien lukemista.

Vuoden 1950 toukokuussa kahden suurimman tuotantoyhtiön kanssa kilpailemaan syntyi kolmas suurvalmistamo. Voimansa yhdistivät nimittäin Fenno-Filmi ja elokuvien levitykseen erikoistunut ja elokuvateatteriketjun omistava Adams-Filmi. Kahden yrityksen sulauman nimeksi tuli Fennada-Filmi Oy. 1950-luvulla Fennadalla oli jo huomattavasti enemmän tuotantoa kuin esimerkiksi Suomi-Filmillä.

Hupenevasta katsojakunnasta huolimatta elokuvia valmistettiin runsaasti, enemmän kuin koskaan aiemmin. Olympiavuonna 1952 ensi-iltoja nähtiin ennätykselliseti 28 kappaletta. Kasvu johtui Suomi-Filmin ja Fennadan liukuhihnatuotannon lisäksi siitä, että markkinoille oli putkahtanut tavallista suurempi määrä pienempiä valmistamoja onneaan kokeilemaan mm. Junior-Filmi, jonka perustivat Aarne Tarkas, Osmo Harkimo ja Matti Kassila, yritys ei ollut pitkäikäinen.

Uusien ohjaajien lukumäärä kasvoi myös nopeasti. Vuonna 1951 ohjaajadebyytin teki Lasse Pöysti. Muita tulokkaita olivat mm. Eddie Stenberg ja Thure Bahne.

Vuosi 1955 oli jälleen ennätysvuosi, ensi-iltansa sai yhteensä 30 kokoillan elokuvaa. Kyseinen ennätys on yhä voimassa, eikä aivan lähiaikoina varmasti rikottavissakaan.

Elokuvien tuotantokustannukset nousivat, mutta ei pääsylippujen hintoja voinut nostaa samassa suhteessa hintasäännöstelyn vuoksi. Valmistamot pyrkivät jakamaan lisääntyneet kustannukset mahdollisimman monen filmin kesken, silläkin uhalla, että tuloksena oli selkeää ylituotantoa ja laadullista lamaa.

"kotimaisen elokuvan kriisiksi"

Vuonna 1957 kotimaisen elokuvan ahdinkoon ryhdiyttiin kiinnittämään huomiota. Elokuvan tilaa kutsuttiin "kotimaisen elokuvan kriisiksi". Kriisiin elokuvan vei edellä mainitut katsojamenetykset, valmistuskustannusten nouseminen ja aihepula. Katsojamääriin vaikuttuneita seikkoja oli useita. Vapaa-aikaa saattoi viettää monella tavalla, tanssiminen ja ravintolaillat, mopjen hankinta, uudet autot yms. olivat vaihtoehtoina elokuvalle.

Lähes kuolettavan iskun kotimaiselle elokuvalle antoi televisio, joka aloitti samoihin aikoihin voitokkaan esiinmarssinsa. Ratkaisevasti sen vaikutus alkoi kuitenkin tuntua

vasta 60-luvulla.

Vuoden 1958 huhtikuussa eduskunta hyväksyi leimaverolain muutoksen, joka antoi kotimaiselle kokoillan elokuvalle täydellisen verovapauden. Niinkutsuttu rangaistusveroluokkakin laski 10 % tasolle. Verohelpotuksella ei kuitenkaan ollut välitöntä elvyttävää vaikutusta. Syksyn ja talven aikana 1957-58 irtisanottiin runsaasti elokuvan parissa työskentelevää henkilöstöä. SF sanoi henkilökunnastaan irti puolet, Fennada kolmanneksen ja Suomi-Filmi neljäsosan.

Vielä seuraavakin vuosi oli kotimaisen elokuvan rintamalla hiljainen. Vuoden alkupuoliskolla ensi-iltassa nähtiin ainoastaan kolme elokuvaa ja koko vuonna 15. Vähäinen tuotanto herätti yleisössä kuitenkin jonkinlaisia kiinnostuksen merkkejä ja se taas herätti tuottajien toiveet valoisammasta tulevaisuudesta.

Tukkilaisia ja Rillumarei!

Vuonna 1951 valmistunut Teuvo Pakkalan näytelmään perustuva Tukkijoella (Fennada) sai jo järjestyksessään kolmannen elokuvaversionsa. Roland af Hällströmin ohjaama Tukkijoella oli kuitenkin siinä suhteessa historiallinen elokuva, että sen äänityksissä käytettiin ensimmäisen kerran Suomessa magnetofonia. Magnetofoni syrjäyttikin nopeasti 50-luvun alussa nopeasti aikaisemmin kuvauksessa äänen tallentamiseen käytetyt valoäänilaitteet.

Rillumareikausi sai alkunsa. Pääsyyllisiä tähän lienee kolmikko Reino Helismaa, Jorma Nortimo ja Esa Pakarinen. Ensimmäinen rillumareielokuva oli vuonna 1951 ensi-iltansa saanut Nortimon ohjaama Rovaniemen markkinoilla (SF). Aihe elokuvaan löytyi Helismaan oman iskelmäkupletin pohjalta. Vaikka Rovaniemen markkinoilla ei ollutkaan lahja elokuvataiteelle, saavutti se yleisön keskuudessa suuren suosion.

Vuonna 1952 Junior-Filmi Oy:n tuotti Suomen elokuvahistorian ehkä kirkkaimman helmen Erik Blombergin ohjaaman Valkoinen peuran. Kotimainen yleisö ymmärsi elokuvan erinomaisuuden vasta kun se palkittiin seuraavana vuonna Cannesissa parhaana taruaiheisena filminä. Vuonna 1954 elokuva palkittiin Karlovy Varyn filmifestivaaleilla kuvauksesta yhdellä kilpailujen viidestä suurpalkinnosta. Kolmannen ulkomaisen tunnustuksensa se sai Hollywoodissa vuonna 1956.

Puupäät

Vuonna 1953 valmistui ensimmäinen Puupää-aiheinen filmi, kaikkiaan Puupäitä tehtiin peräti 12 kappaletta. Reino Helismaa kirjoitti sarjan ensimmäiseen Pekka Puupää -nimiseen elokuvaan käsikirjoituksen. Puupää perustuu Ola Fogelbergin sarjakuvaan.

Pekka Puupääksi valittiin Esa Pakarinen, Pätkäksi Masa Niemi ja Justiinaksi Siiri Angerkoski. Ensimmäisen Puupään ohjasi Ville Salminen ja seuraavat, viimeistä lukuunottamatta, Armand Lohikoski. Yleisö oli uskollinen Pekka ja Pätkä -elokuville, niiden valmistaminen lopetettiin kun Masa Niemi kuoli vuonna 1960.

Vuonna 1955 ensi-iltansa sai Väinö Linnan romaanin pohjalta tehty ja Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas. Elokuva oli ajan oloissa valtava suurelokuva jo pelkästään pituutensa puolesta. Pituutta sillä oli muutaman minuutin yli kolme tuntia.

Värit

Värit alkoivat pikku hiljaa hiipiä myös kotimaisiin elokuviin. Mainos- ja lyhytelokuvissa värejä oli käytetty jo vuosikymmenen alusta saakka. Ensimmäisten joukossa olivat vuonna 1956 ensi-iltansa saanut Erkki Oksasen Yli merten ja mannerten (Fennada), sekä pari viikkoa myöhemmin ensiesityksensä saanut, Agascope-laajakuvamenetelmällä valmistettu T.J. Särkän uusi versio Juhani Ahon Juhasta.

Suomalainen elokuva 60-luvulle

60-luku oli monella tapaa mullistava kotimaisen elokuvan historiassa. Televisio jatkoi pysäyttämätöntä voittokulkuaan, näyttelijät heittäytyivät hankaliksi ja SF myi Oy Yleisradio Ab:lle koko tuotantonsa.

Se oli myös suurten filmivalmistamoiden nujertumisen vuosikymmen. Aivan kotimaisen elokuvan aamuhämäristä saakka oli muutama suuri filmivalmistamo taannut, jos nyt ei aina laadullisesti, niin ainakin määrällisesti vankan elokuvatuotannon. Suomen Filmiteollisuus Oy eli SF kärsi pahasti näyttelijöiden lakosta. SF:n valmistuskapasiteetti oli enää 3 - 4 elokuvaa vuodessa. Lyhytelokuvatuotannolla pystyttiin kuitenkin pitkittämään yhtiön lopullista kuolemaa. Lakon alkuvuonna 1963 valmistettiin vielä neljä elokuvaa, mutta seuraavana vuonna eivät SF:n liukuhihnat enää pyörineet. Toimitusjohtaja Särkän viimeiseksi ohjaukseksi jäi vuonna 1962 valmistunut Ihana seikkailu. SF:n viimeiseksi jäi Aarne Tarkaksen vuonna 1963 ohjaama Teerenpeliä.

Näyttelijöiden lakko ei ollut ainoa syy SF:n uppoamiseen. Siihen osaltaan vaikuttivat myös Särkän tekemät elokuvakaupat ja SF:n toisen filmaushallin purkaminen. Television tulolla oli tietysti myös vaikutuksensa.

Vuonna 1965 SF sanoi irti loputkin sen palveluksessa olevat työntekijät ja hakeutui vapaaehtoiseen konkurssiin. Ennen niin mahtava filmivalmistamo oli kohdannut loppunsa.

Suomi-Filmi Oy ei sen sijaan nujertunut aivan kokonaan, mutta senkin tuotanto oli vain haamu entisestä. 60-luvun aikana Suomi-Filmi valmisti yhteensä 13 kokoillan elokuvaa, joista yksikään ei ollut mikään mainittavan suuri yleisömenestys.

Myös kolmas suuri, Fennada-Filmi, jatkoi elokuvien tekoa. Elokuvan kultaisiin vuosiin ei enää kuitenkaan ollut paluuta. Ennen kolmen suurimman osuus koko elokuvatuotannosta oli ollut noin 80 prosenttia. 60-luku ravisteli tuotannon rakenteita niin, että studiokeskeisestä mallista siirryttiin tukirahoitukseen. Kotimaiset elokuvatekijät olivat entistäkin tiukemmin riippuvaisia taloudellisesta avusta, jota kuusikymmenluvulla oli kuitenkin saatavissa vasta jälkikäteen valtion elokuvapalkintojen muodossa.