Luova ydin

Tapasin marraskuussa gurun. Guru asuu Uudessa Seelannissa. Kun guru puhui, minä koin valaistumisen. Niinhän sitä käy kun guru puhuu.
Valaistuminen liittyi yhteen lempiaiheistani, "kulttuuriosaamisen soveltamiseen muilla kuin kulttuurialoilla". Nykyään, kun ala kuin ala on palveluala, on firma kuin firma jonkin sortin sisällöntuottaja. Metso Paper tekee animaatioita paperikoneista, hissivalmistaja Kone elokuvia hisseistä, Outokumpu tuottaa opetuspaketteja teräksen tekemisestä. Nokialla on kokonainen multimediaosasto. Isot firmat ja isot rahat. Mahtava mahdollisuus.

Joten koulunpenkille mars taiteilijat, markkinointia oppimaan ja soveltamaan osaamistanne. Uudet laitumet odottavat. Vaan jokin tuloksissa mättää, tekemisen laadussa eritoten. Hissivideon tarvitse olla huimaa draamaa, mutta entäs tietokonepelin? Tehot jäävät vajaiksi. Vaikka pelejä ei ole tarkoitettukaan samalla tavalla tunteisiin vetoaviksi kuin elokuvia, ne tuntuvat usein kuin vedellä pestyiltä. Miksi?

Takaisin guruun. Hänen nimensä oli Richard Taylor. Richard on kouluja käymätön lukihäiriöinen hissukka. Todella lempeä mies. Mutta itsepäinen; kun hän päättää jotakin tehdä, niin hän tekee myös. Jonkin sortin fakki-idiootti siis.
Parikymmentä vuotta sitten lempeä Richard ja hänen yhtä lempeä vaimonsa päättivät, että koska he ovat käteviä käsistään eikä koulunkäynti oikein sujunut, he ryhtyvät tekemään lavastuksia ja pienoismalleja elokuvin.

Heillä kävi tuuri, koska he tunsivat elokuvaohjaajan, jonka mielestä heidän rakentamansa alkeelliset kammotukset olivat juuri oikeanlaisia. Richard ja ohjaaja Peter Jackson tekivät yhdessä mitä tolkuttomimpia kauhu- ja huumorifilmejä, joissa oli loputtomasti tökeröitä kammotuksia.

Noiden päivien jälkeen Richardin firma on tehnyt muutaman onnistuneemmankin kammotuksen, kuten Taru Sormusten Herrasta –elokuvien örkit ja muut hirviöt, King Kongin, ja Narnian taruhahmot. Weta workshop kuuluu maailman elokuvaeliittiin.

[inline:1]

Richard puhui minulle luovuudesta. Hänen yrityksellään on yksi tehtävä – maksimoida luova tulos (kuvitelkaa tähän sädekehä). Jos se onnistuu, firma tuottaa myös rahaa.

Vaan ei toisin päin. Luovuuden maksimointiin tarvitaan työrauhaa. Raa´assa elokuvabisneksessä on oltava terävät kyynärpäät ja kova asenne, mutta ei taiteilijoilla. Weta –yhtiö on rakennettu niin, että luova sydän, heartware on turvassa. Richard suojelee taiteilijoitaan rahahuolilta ja teknisiltä ongelmilta. Lakimiesarmeijat juoksevat, koodarit ohjelmoivat ja markkinoijat markkinoivat jotta luova sydän sykkisi.

Missä se valo siis oli? Katsokaas, minä olen aina ollut suuri tuottajien puolestapuhuja. Minusta raja-aitojen vetäminen taiteen ja kaupallisuuden väliin on naurettavaa. Taiteessa tarvitaan luovien tekijöiden ohella paketoijia - managereita, myyntimiehiä, eli tuottajia. Taide on tehty katsottavaksi ja kuultavaksi eli yleisölle. Jotta yleisö löytyy, pitää myydä ja mainostaa, ja tietysti saada ensin taideluoma tehtyä niin että rahat riittävät.

Richardin puhuessa tajusin, että kaikki tuo paketointi, myyminen ja markkinointi on yksinkertaisesti työrauhan tekemistä. Tuottaja antaa taiteilijalle illuusion luomisen vapaudesta. Ja tämä mättää uusilla aloilla, kun kulttuuriosaamista sovelletaan. Roolit ovat sekaisin. Luova tila on herkkä asia ja menee helposti rikki. Taiteilijan pitää päästä tekemään täysillä.

Joten, taiteilijoiden ei tarvitsekaan oppia markkinointia, enempää kuin sen verran ettei tule huijatuksi. Mutta mistä hemmetistä me löydämme ne tuottajat?