|
Tervaa ja muikkuja
Aila Karjalainen
Huhtikuisella lenkillä tuoksui isä
Ohitin veneenrakentajan pajan
Kevät, aurinko, sinivuokot, terva
Hikinen ruutupaita tummat kiharat kiiltäen
silitit pensselillä veneen kylkeä
Äitienpäivänä lähtisivät jäät
Viimeisten jäähileiden soidessa rantaan
aloittaisimme kesän, saarivapautemme.
Pelakuu ikkunalaudalle, laituri veteen
huussi uuden montun päälle
kuivuneet haavan lehdet kuusen juurelle
- sauna lämpiämään
Ilta-aurinko lämmitti laiturilaudat
jätti kallion kuumaksi
Heräsin moottorin puksutukseen
Tyhjä tupakkaholkki roikkui isän suupielessä
veneen pohjalla kasa verkkoja
täynnä kiiltäväkylkisiä.
Äiti istuisi kohta perkaamassa
isä sytyttelisi hyräillen nuotiota
laittaisi savustukset valmiiksi
- särvintä Simpeleestä.
Saunoimme, uimme, leikimme
Haravoinnin jälkeen
kun puut oli vedetty metsästä, pilkottu, pinottu
kun verkot oli laskettu, nostettu, kalat päästelty
kun oli syöty, tiskattu, levätty
Vesi oli joskus kylmää
- sauna aina lämmin.
Myrskysi eikä isä tullut takaisin.
Kuu paistoi vintin lautojen raoista
flokkipatjoille ja lumpputäkeille.
Kaksi markkaa palkaksi kun suostui
syksyllä soutajaksi muikkuverkoille
Neljä reissua teki jo tennarit.
Veneentervaajan tuoksut vangitsivat pääni
puolen vuosisadan takaisiin kesiin.
|
|
Sisäinen veteni
Saara Korpela
Jalkojen pohjat tunnistelevat
uomissa lepää neulasia
Saarekkeella minulle on aikaa
Aallon harja kutittaa korvaan
Silmiin kimalteleva toivo on tässä
taivas sokaisee ja sitten sattuu
Vene kumisee rantakivikossa
Tyynellä säällä olen kuin heijastukseni
pisarat koskettavat minuun
|
|
Kelluvan kehdon lapset
Maria Paldanius
Aavan meren tällä puolen, jalkojein alla on maa
joka värinsä metsän vihreästä ja veden sinestä saa
Edemmäs ei tarvinne lähteä kalaan, kun rikkauksia täynnä on veet
tuhansien järvien syvyyksissä elävät sintit ja vonkaleet
Jatkuu karkelo päivästä yöhön, parkettilattialla aaltojen
Kavaljeerina keikaroi tuuli, keinuttaa kehtoa luotujen
Tanssiin käy rannassa kaislat, sorsa pyrstöllään pyllistää
puolisukeltaa pinnan alle, kuin viettäis kaksoiselämää
Vesikirpulle järvenpinta, on kuin rajaton trampoliini
kuin taivaaseenponnahduslauta, tai varpailla soiteltava mandoliini
Järvenselältä kuuluu läiske, kun joutsen nousukiitoon käy
siipensä moukaroi vettä, vaan järven iholla ei ruhjeita näy
Molemmin puolin pintaa, etenee elämä painollaan
luontoäidin sydän lyö tiuhaan, keskipisteessä taivaan ja maan
Ja niin jylhä on rivistö kuusten, joka rantoja reunustaa
pitää suojassaan aarretta suurta, vettä rantaa rakkaimpaa
|
|
HILJAINEN YSTÄVÄ
Maria Nisula
Sen takana on kotini
Sen edessä minä vain
Se on vahva voimani
Se on ystävä rakkain
Se antaa minulle voimistaan
Se hiljaa minua kuuntelee
Se saa minut rauhaa tuntemaan
Se suonissani virtailee
Se harvoin itse pysähtyy
Minut se pysähtymään saa
Sen ääni sieluuni kätkeytyy
Sen suola haavani parantaa
Se on järvi suuri sininen
Se on täynnä vapautta
Se on kaikki mitä tarvitsen
Se on kotiseuturakkautta
Se on lapsi suurten merien
Se on yksin oloissaan
Se on prinssi Suomen kesien
Se on yksin vallassaan
Se on tuoksu raikas lämpöinen
Se on usva, aamuyö
Se on nousu laskuvesien
Se on kauniin luonnon työ
Se kuutamossa pystyy näkemään
Se ei aio nukahtaa
Aamuun asti tähän paikkaan jään
Tahdon sen sieluun sukeltaa
|
|
Hetki järvellä
Arja Rauvala
Aurinko nuolee tervaa
veneen kyljestä,
norjistaa soutajan kädet
airoja kevyemmiksi.
Veden pinnalla
metsä kelluu kevyenä,
tukkipuut lonksuttavat laiskasti.
Lokin siipien kaaret
piirtävät taivaalle
kesän kuvion.
|
|
Lapsi järvenrannalta
Anna-Mari Kettunen
Muistan
tulvavesien aarteet, kivilaiturille kertyneet simpukat
veteen kaatuneen taikapuun ja
salakivet
Muistan
isä istuu veneen kokassa
piippu suussa, kuten aina
laskee katiskan
airojen hiertymistä huolimatta
seuraan ihaillen
Muistan
kuinka jätimme järven
ja kuinka aina sinne palaan
seison järven juurella, mietin:
Täällä rannalla tuulee aina
|
|
Järven rannalla
Meri Vähäkangas
Voi sitä tyynyyttä ja rauhaa
minkä rannalla järven saan.
Keinuu aallot järven
ja polskia voin siellä vaan.
Kuuletko äänen tuon?
LOISKIS!
Ankkaperhe lähti uiskentelemaan
|
|
Aurinkokello järvessä
Matti Tompuri
Maailman menneet
kuin oljen keltainen kuollut räkä
vältetään katsomasta
nähtyään on maha sekaisi
suolia saa niellä 3 päivää takaisi
hajun aistit
tätä hajua olen taskussani kantanut
se ei synnyttänyt
eikä se syönyt viimeisiä rahojani
se ei pesemällä lähde
yritän hukuttaa sen
yritän nukuttaa sen
mutta en tiedä konstia
unikuolemaan
maailman menneet seuraavat
aamuisin en pese kasvojani
että tuntisin päivällä omani
märät silmät annan aamutuulen kuivattaa
ystäväni lähtivät töihin
loppuelämän projekti
minun laivani ajavat karille
hukuttautuvat sumuisiin öihin
kuuntelen laiturilla lokkien kirkunaa
huutoja.millä pelotellaan lapsia
yksinkertaisen ihmisen muminaa
savun haju osuu silmiini
makkaran haju katajaisessa kepissä
hätähuutoja
vaikken näe kenenkään hukkuvan
vai oliko se käärme
hätäisiä huutoja
vesi on kylmää
jäädään viltille lämmittelemään
maailman menneet seuraavat
ovat läsnä
joka kesä odotan vesien lämpenemistä
että saisi taskuni täyteen
talvella jäätyvät
ja voin kulkea ihmisten ilmoilla
-äiti opetathan minut uimaan
ei sammakkoa
vaan niin kuin ihminen
Järven pinta kannattelee
elämän keltaista liekkiä
soutajat ovat vielä kaukana
tervan tuoksu täyttää ajatukset
on niin täyteläisen kiireinen olo
ettei ole aikaa opetella kuolemaan
pelkotilat johtuivat koirista
vaikka ne vain
porailivat
keltaisia reikiä järven hankeen
Satumainen järvi
lämmin puu
minkä päällä jynssättiin talven matot
pikkupoikien ongen pahlat
hirmuista narraamista
pesijättären rinnat
kuin kohot
ei nappaa
pyykkiä hytkyttää
että liukas saippua irtoaa
käsistä
rinnat ovat taas tiivisti puserossa
mitä ei pesty järven sinisellä
sitä kalaa
ihmeteltiin pitkään
oliko se elävä
osaisko se vielä uida
joku huutaa
että täällä on vielä lämpimämpää vettä.
|
|
Aamu anivarhainen
Sisko Hentunen
On aamu anivarhainen,
Kallan rantaan pyörällä ajelen.
Taivaan kansi kaartuu korkealla,
lokit lentelevät kaaren alla.
Tyyni vedenpinta näyttää nukkuvan
vain hiljakseen voin kuulla kaislain kahinan.
On kello viisi. Aamu armainen,
kun tätä idylliä katselen.
Santaan hietikolle voisin kirjoittaa,
kuinka rakas onkaan mulle äiti maa.
Aamun kuulas, herkkä sulokkuus
päivään kääntyy lehti, puhdas uus.
|
|
Järviruno
Ilpo Rautiainen
Sininen Saimaa muistoissain ain
sylissäs uida ja soudella sain
Keväisten aamujen seesteist retket
syksyisen illan hämyiset retket
Ongella nostin ahvenet sieltä
kiertäen polkua kallion nientä
Orjanniemellä paikka on pyhä
siellä seisovi rakennus yhä
Misssä Merikanto sävelen piirsi
ja Suomen kansan iloksi siirsi
Hän tuvassa istui ja katseli kesää
kun kirmaavat pääskyset rakensi pesää
Oi lennä, lennä pääskynen
sä riemurinnoin iloinen
|
|
Rakas Saimaa
Seppo Rantanen
Aamun usva, auringon nousu, kaakkurin huuto, herättää minut, päivään saimaan ja taas tunnen eläväni täällä rannalla rakkaan.
|
|
Kangasalan Vesijärvi
Markku Tiainen
Vielä minä tuon kauniin päivän näen,
että tuo uljas purteni järvelläni
kauniisti aallokossa keinuu.
Haave ikiaikainen, mutta minä toteutan sen
kauniimpana päivänä kuin ikinä koskaan olla voi.
Käyköön laineet,
tuuli tuivertakoon yrittäen saada kaikki lakoon.
Ei se tunne tuskaa, vaikka kävisi miten vaan,
tämäkin kuuluu tähän elämään.
Istun tässä maahan upotetulla hirrellä kylmässä,
mutta kuitenkin kovin kauniissa hetkessä
illalla syyskuun lopulla.
Tuo katkera pohjoistuuli minut melkein puhalsi pois
ivaten varmaan heikkouttani.
Harkitsin hetken lähtemistä suuntaan tai toiseen.
Meninkin, mutta palasin takaisin oivaltaen tärkeän asian!
Jos jotakin todella rakastaa,
käyköön kimppuun tuuli
ja vaikka rakeet hakkaisivat sinut palasiksi,
möyhentäisivät sinut ihan riekaleiksi,
niin antaa mennä vaan.
Minä sinua, synnyinseutuni kauneinta järveä niin paljon rakastan!
|
|
KUUHANKAVEDEN LUNA
Mirja Makkonen
Luna argentea
aalloilla Kuuhankaveden
kuunsiltaa liu'un raukein vedoin.
Syliä sielunjärven Luna hyväilee,
kaislamerta tuuli heiluttaa.
Järvi uinuu -
jäätkö taikalintu valvomaan?
Oi Luna, kuu, kjiuu-kjiuu.
|
|
Rajan Takana
Noora Sikiö
Kuin pikkulintu livertää tuules,
joka vie äänen mennessään,
sydämessäin äänes kuulen,
kun katson aamun hämärään.
Suuren ikävän saattamana kuljen,
joskus kirjoitan sinusta laulun.
Kuulisitpa sen myös rajan takaa
ja lähettäisit sydämeeni uusia sanoja.
|
|
KÖYLIÖN JÄRVI
Raili Jaakkola
Rantasaunan verannalla olen monta iltaa viettänyt, siellä myöskin asioita itsekseni miettinyt.
Otetaanpa alku tästä, kuuluisasta Köyliön pitäjästä.
Vieras mies kun tuli tänne hyvää sanomaa tuomaan,
halus saada meidätkin Taivaan isän huomaan.
Siitä kauan aikaa on, monta sataa vuotta, mutta Hänen tulonsa ei ollut aivan suotta.
Piispa Henrik oli hän, sen koko Suomi tietää, vaikkei häntä täällä olis
kaikki voinut sietää.
Saapui tänne Köyliön järven jäälle, poikkes saareen suurimpaan, taloon isoon mahtavaan. Emäntä nyt piispaa syötti sekä juotti, tällä tavoin itsellensä harmia hän tuotti.
Isäntä tultuansa kotiin asian nyt kuuli, jotain pahaa siinä olevan hän luuli.
Vihastui hän kovin tästä, mietti sitä tovin, synkät hälle mietteet tästä tuli kovin.
Otti kalhun sekä kirveen, lähti taka–ajoon huimaan, jäällä Piispan saavutti,
siellä hänet uuvutti. Kirves teki pahaa jälkeä, enempää en tästä kertoa mä ilkeä.
Järvi jakaa pitäjämme kahtia, on itä- sekä länsipuoli, se se meille onkin pieni huoli. Kirkko meillä ompi täällä saaressa, siellä myös on Lalloila (Köyliön Vanhakartano), vanhain tammein kaaressa.
Myöskin pitää Köyliönjärvi pientä saarta helmassaan, niinkuin äiti pientä lastaan, tuuditellen nukkumaan. Henrikin saari nimi ompi tällä, hyvin arvokas menneisyys on hällä. Ensimmäinen Köyliön kappeli, ehkä tuhatkaksisataa luvun tuntumassa, tehtiin sinne pieneen saareen. Siellä sitten uskon siemen hiljaa alkoi itää, siellä myöskin siitä asti saarnat saatiin pitää. Joka kesä, tähän asti, saapuu sinne iso lasti, katolisia läheltä ja kaukaa. Tämä paikka heille ompi pyhä, siksi saapuvat he tänne yhä.
Vuosisatain kuluttua tehtiin uusi kirkko isoon Kirkkosaareen, joka tänä
päivänäkin kuuluu meidän elinkaareen. Sitten kun on vuoro meillä jättää vaellus maallinen, silloin tornin kellot pauhaa, toivotellen lepoa ja rauhaa.
Samaisessa saaressa, kirkon vieressä, on kaunis hautausmaa, jonka poveen meidät kerran lasketaan.
Pitkin elämämme kaarta, tarvitsemme Kirkkosaarta. Tämän mahdollisuuden Köyliön järvi antaa, lisäksi suo meille paljon kaunista rantaa.
|
|
Liplattelua
Laila Kinnunen
Silmäin eteen maalautuva järvi
on likipitäen
kuin ihmismieli
Lämminhenkisestä tyyneydestä
kaiken kattavaan
lempeään syleilyyn
Välillä yllättäen
armottomalla raivollaan
Seestyen aikansa mekastettuaan
arvoituksellisen kiehtovaan
tilaansa
|
|
Kun istuin rannalla ja itkin
Joel Hietikko
Hiljaisuus
heijastuu pinnasta
aurinkona
henkäys kasvoilla
ja hellä suudelma
laiturilla
ajatusten järvellä
rakkaus on vain pisara
hukkumassa aalloissa
silti kaunein kaikista
|
|
Järven rannalla kesäyössä
Seija Silvennoinen
Me kylvemme kera vastan,
eikä meitä näe kukaan,
takamusta kastan, kastan,
sinä seuraat järveen mukaan.
Kesäyö kun lämmin koittaa,
sammakotkin meille laulaa,
hepokatit soittaa, soittaa,
huulet hyväilevät kaulaa.
Sylissäsi tanssin polkkaa,
rakkaudesta kuiskii suu,
sängynjalat kolkkaa, kolkkaa,
piiloon pistää päänsä kuu.
|
|
Osa minua
Jaana Tuominen
Katseeni kantaa aina sinne
missä maa loppuu
näen vain valon
joka heijastuu järven pintaan.
Se on kuu
jonka aika on tullut
osoittaa vahvuutensa.
Niin pieneksi tunnen itseni
järven liplatuksen ja
yön ainoan valon alla.
Kosketan varpaillani
järven soivaa pintaa
tunnen valon, joka vielä
paljastaa osan minusta
jos joku uskaltautuu lähelle.
Saan tuntea vielä ylitseni
puhaltavan tuulen
joka lämmöllään
minut parantaa.
Mieleni tekisi ottaa askel
kohti liplattavaaa vettä
kohti järveä
olla osa sen suuruutta
arvaamattomuutta.
Mutta tiedän, että näin on hyvä
olen osa järven syvyyttä
sen suurta salaisuutta.
|
|
Kotijärvi
Sisko Happonen
Järvi kylän kainalossa, kivikkoiset rantatöyräät,
kiemuraiset rantapolut, aurinkoiset uimarannat,
rentukoiden keltahehku.
Vaikka kuljin maailmalle, säilyt aina mielessäni,
kaunis olet kotijärvi.
|
|
> Takaisin ylös
<< Edellinen runosivu
>> Seuraava runosivu
|
