|
Laatokka - järvi Suomi-Neidon helmassa
Maritta Pajunen
Niin monta matkaa rannalle mä järven Laatokan
tein kanssain äidin, joka vei mut muistoihinsa lapsuuden.
Aallot tunsin ihollani miltei meren lailla kuohuvan - lahopuisen, lasten rantapuista kyhäämänsä lautan laineillansa huojuvan.
Rannat järven - meren mittaisenkin melkein, näin mä kuulin kerrottavan, täyttyivät niin puhtaan, kauniin, kaikille myös rakkaan luonnon helmin. Suuret kuusipuut ja rehevät nuo marjamaat, sinne syntyä saivat lapset Suomen onnekkaat.
Kuohun vieläkin mä kuulen korvissain tuon järven mahtavan
niin suuren seikkailujen lasten leikkien
riemun suurten kalasaaliiden myös isien.
Ja riemun kuulen torpan pöydän luota, ruutuliinan ääreen katetun kun kalasopasta, järven Laatokan antimista, emäntä on juhlapäivällisen valmistanut naapureitakin mukaan kutsuen.
Tuulen kuulen puhaltavan hiljaa järveltä - ilta on tyyni ja kaunis.
Sitten myrskytuuli taivaan mustaksi kai muunsi, taipui rannan puut, lensi pakoon linnut, luonto huusi. Aamu uusi - kertoi äitini mun - toi jälleen uskon uuden -toi aamuruskon, toi paisteen auringon.
Lapsi itse meren rantamyrskyn oon - mutta sydämeni silti kaipaa jotain - se mua joskus ihan vaivaa - miksi kokea ei tajutakseen kaikkea nyt tarvitsekaan? Tunnen sisimmässäin järven Laatokan - sen voiman valtavan - ja sen menetyksen tuskan tunnistan. Suomi-Neito helmassaan sai vielä pitää järvestänsä puolikkaan, samaa vettä, samaa voimaa, samaa uskoa, samaa taikaa. Sinne sukellamme, niinkuin menneeseenkin aikaan.
Voimakas kuin henki järven Laatokan, on sen tarinansa vyyhti läpi meidän historian. Onneksemme sukupolvi seuraa toistaan - voimme jakaa tunteet, niinkuin lankakerää purkaisimme historian - tällä kertaa järven nimeltänsä Laatokan.
|
|
vetten ääressä
Tomi Koskela
kuikka itsestään ilmoittaa, on aurinko jo laskenut. kuuluu sen äänen kaiku kauas selälle, nousee hiiltyvästä nuotiosta haiku, istun veneen perälle. soudan yli järven tyynen, airot rikkoo pintaa tälle tunteelle ei voi arvioida hintaa. voi elämäänsä elää kaikkea myyden, mutta hiljaisuus luonnon ei ole kaupan, kuivalla maallakin töissä mieleni tekee lautan. ja seilaan hiljaa, onkien veen viljaa.
|
|
Järven päällä
Juuso Seppä
Laiturille lepäämään, laskeutuu ilta,
soi satakieli, kuun silta.
Hyttysen pisto nilkassa, toisiamme vilkastaan. Juuri sen verran, että herätään taas kerran, nukuttuamme yllä järven.
Korento: minä.
Yhdessä: me.
Auringon säteen, järven pintaan näkee. Yhdessä: me.
|
|
UURANJÄRVI
Eine Toikkanen
Rantaa kiertää mökkien piiri
tääl`osa jääkauden gendreä
multa tunnin soutaa kestää sinne,kun o tyven
nähdä Uuranjärven pöytäkiven
Vesi on lähteestä peräisin,tein pyöräretken,auringon päilyvään veteen
heräsin,erämaan syliin jäin hetken.nähdä voit pohjaan
lahdell sorsaemo poikiaan ohjaa
pinta sun kuvaas peilaa,ystävä,joka sulle meilaa
tai kuin värit saa taulun tai paperin
läsnäolo kuin oikean kaverin
sähköä ja rakkauttakin tarvii,ja rauhan tyyssiajn.täällä on kalalajien sarvi,naava on tukassa marjastajan
Jokamiehen oikeuskin ,muistuttaa meitäkin
laatu on brändin sisältö,ympäritön,luonne ja perintö
luotan häneen jos keneen,saaliineen saapuvan veneen,purjeharrastajan nuoren ,perkaan irti kalankuoren,nuotiolla istun myöhään,kunnes nousen syömään,näitä arvoja ei mitata vois rahana
kahden pojan vanhempana,lapset oottaa kesää ,talven sillä kestää,meisssä syntyissä ovat hyveetkin,oppiminen tärkeä elämässä uimataitokin
täällä pätee akkaan ja ukkoon ,lähtee lika ja kauna,
avain arjen takalukkoon,se on suomalaiselle lämmin sauna,juuret luo tänne siteen,vaik´työ on vieny kauas,kalasopan ja rantapihan tuo mieleen,on kuin lapsuden joulun sais takas,parhain kesä ikään.tänne kulkusi viekään,tänne tuutha,nuori tai vanha,valitsit oikein kuin oskarin biisi.tämä o paratiisi.
|
|
raiskaamattomalla rannalla
Asko Tanskanen
eksyinkö
valon läike tumman veden yllä
pinnalla keinuvat vaarojen kaaret
tuulen tuntu
tuoksut
äänet
tuttuuden haikea huikeus
kävelen viileään pehmeyteen
antaudun hellivään hyväilyyn
muistoissa hetket ennen
irtirepimistä
pelkoa
suorittamista
selviytymiseksi sanottua
keho kolhuilla
sielu sälöillä
palaan ikiaikaiseen kohtuun
entisen eheyttävään syliin
ja huuhtoutuu viattomuuden vesiin
puoli vuosisataa
hetkeksi pois
|
|
Kurittomat
Nina Granrot
Me kurittomat kultakiharaiset äitiemme enkelikasvoiset tytöt,
miten ehdimme kesällä.
Mäntymetsän tuoksu ja havunneulasia paljaissa varpaissa, mustelmat säärissä.
Toivo-enon tervattu ruuhi, potkaisu rannasta ja armoton soutaminen
Pierulahden rantaan,
valkoinen ja silein hiekka, mitä missään maailmassa.
Joku huusi perään: ”Tyttäret pois sieltä” - ja me nauroimme ja vilkutimme,
kurkimme ahvenia reunan yli ja aurinko kuuma kuin nuotio.
Rutojärven kylmä vesi, niin kylmä että saattoi juoda ja puhtaan makea.
Selkä polttaen kahlasimme iltaan.
Eväiksi mustikoita rantavarvuista.
Ei pelastusliivejä, ei äyskäriä, vain kesä ja seikkailun nautinto.
Ripsaukset koivunoksasta säärille luvattomasta matkasta.
Me kurittomat kultakiharaiset äitiemme enkelikasvoiset tytöt,
potkurilla kylätietä rantaan, tarina Näkistä
ja pelonsekainen luistelu kiiltävällä pinnalla
niin että ritisi.
Illalla nukahti sohvalle istualleen, ennen sitruunateetä ja juustoleipää
kun oli niin elänyt.
Me kurittomat kultakiharaiset äitiemme enkelikasvoiset tytöt
kolme mopon päällä, onkivavat ja matopurkit
ja Äijältä varastetut tupakit, uistinta irrotettiin urakalla päänahasta, ei itketty tyhjiä.
Naku-uinti kuutamon loimussa, rantasaunan kaakaonmaku, savuttava takka ja
sääskiä taivas tummana. Rankisen tuoma uni vaikka ininä jatkui aamuun.
Me kurittomat kultakiharaiset äitiemme enkelikasvoiset tytöt
-miten elämä kuljetti.
|
|
OULUJÄRVEN KUTSU
Aino Helena Mäntylä
JÄRVEN KIRKKAASSA KIMALLUKSESSA HEHKUU AURINGON RAKKAUS, SINISEN TAIVAAN SYLEILYSSÄ POUTAPILVEN PUHTAUS.
RANNAN RUOHOT RIEMUITEN NOSTAVAT PÄÄNSÄ.
MEREN KAISLOJEN KUISKEESSA TÄNÄÄN
SOI KAUNEUDEN KUKOISTUSHYMNI.
OI, AURINKO, SINÄ ARMAANI,
OI, SIINTÄVÄ SAARI,
SINÄ RAUHANSATAMANI,
OI, OULUJÄRVI, SINÄ RAKASTETTUNI,
SINÄ KUTSUT,
TÄNÄÄN SINÄ KUTSUT.
MINÄ LÄHDEN.
OI, RAKASTETTUNI, SINÄ KANNAT,
MINULLE ANNAT TÄMÄN AURINKOPÄIVÄN,
JOTA KIIHKEÄSTI ODOTIN.
SINÄ SYNNYTÄT UUDEN
TULEVAISUUDEN.
HISTORIAT VUOSISATAISET
HERÄTTÄVÄT KIITOLLISUUDEN.
TÄSSÄ JA NYT, TÄLLÄ HETKELLÄ
SYVÄSTI TAJUAN
IHMEITÄ TULVILLAAN OLEVAN NÄKÖALAN.
SYDÄMESTÄNI PALAN,
SINÄ RAKASTETTUNI
JO KAUAN SITTEN VEIT
JA TÄNÄÄN MINUT ONNELLISEKSI TEIT.
SINÄ KUTSUT.
MINÄ LÄHDEN.
JA RAKKAILLA AALLOILLA NÄILLÄ
ME KULJEMME KIITTÄEN
YLISTYSLAULUA LAULAEN.
PURJEHDIMME LAIVALLA TÄLLÄ
TUHANSIN PÄIVIN JA ÖIN TOIVOTULLA
NIIN LEMPEÄN LÄHELLÄ.
JA SEN SIUNATUN SALAISUUDEN
SUVEN SYLEILYSSÄ
ME YHDESSÄ LÖYDÄMME
LAIVALLA TÄLLÄ,
RAKKAUDELLA RAKENNETULLA.
|
|
OODI JÄRVELLE
Heikki Partala
Järvi selkää ravistaa,
silloin kaukaa,
valkokylkilaiva vastaa,
huhuaa.
Saunalaituri liplattaa,
viestiä kutsuvaa,
siintää kimmellys järveltä,
hauenloikan jäljiltä.
Tanssi päättyy sateen,
luonto palaa ennalleen,
kunpa aina näin somasti ois,
aurinko nauraa paidan pois.
|
|
Niinivesi
Ville Nuutinen
On meillä saunamökki,
johon joka juhannus auto matka tökki.
Perillä koivuhalot saunan pesään,
eihän täällä sateessa kestä ketään.
Olutta makkaraa maistellen, kokkoa kohti katsellen.
Syttyä se voisi, se kun kohokohta oisi.
Porukka yö myöhään kukkuu,
telttaan onneksi joka iikka nukkuu.
Aamulla kelikin on katala,
olokin on niin hatara.
Mutta joka reissusta muistot on hyvät, Niinivedelle palo on niin syvä.
|
|
Paluu !!!!!!!
Teuvo Pyykkönen
Kauan aikaa kulunut jo siitä on,
liian kauan,
tuntuu ,muistot hatariksi käyvät,
kotiranta vieraalta jo lähes näyttää,
rantakuusi oli siinä ,mihin onkeni mä aina jätin ,
nyt on tyhjää ,ei se ole muiston harhaa,vesi peitti alleen rantakuusen ,tutun törmän ,josta linnut kevään kotiin toi,
kertoi ,aika nyt on auran ,karhin,jos ei nyt niin syksyllä on
tyhjä laari,sitä kukaan ei kai odotamaan jää,,,
Se on siinä ,säännöstely,tappoi kalat rantatörmän,puuttui linnuilta jo
laulupuu ,rannalta näky oli outo, tunne ,mehän ollaan, taas,tultu petetyksi,herrat meiltä vieneet on,rannat ,kodin,kalat,linnut,
kaiken.ahneus rahaks tahtoi muuttaa,
Miksi tämän kaiken sallineet me oomme,
eikö maame ,vetemme,olleet meidän,ei heidän,
eikö meidän rintaan tuonut kesäyö
kaihon pohjattoman ?
Ei heidän.
Mehän näimme ,utuisessa kesäyössä uinuvat valkoiset lumpeet,
tyynen veden kuvajaisessa polskahtavan kalan,
kuikan kutsu jostain kaukaa kuului,
hiljaisuus,sen kuuli,siitä jälki sieluun iäks jäi.
Annomme sen pois ,meni sielu ,
saimme rannoilemme risukasat,veden huuhtelemat kivipellot,
kala kutea ei missään ehdi ,
vesi nousee,,,, vesi laskee ,mukanaan vie kaiken irtonaisen,
me jäimme ,,sieluttomat.
Emmekö jo viimein opi,
On sielutonna huono elää,kauneuttako vielä kaipailemme,
joko kovettunut on meidän mieli,tullut ahneeks,
enkö tuntea voi enää
|
|
Kämäräinen
Elvi Hautala
Jyrkällä on järvi, järvi pienoinen,
matalakin vielä, mutt järvi suloinen.
Rantansa on hiekkaiset, matalat ja puhtoiset.
Kelpaa siellä uida, kun sauna lämpiää.
Saunaan puut kun hakkaan, selkä höyryää.
Kämäräinen silloin hien viilentää.
Järven pohjaan istahdan, vettä kauhon,polskutan,
keho kohta kivuton ja mieli vallaton.
Kämäräisen hauen suuren suuri suu,
verkon lasken, särki siihen takertuu.
Uistellessa pohjapuu vieheeseen jo tarttuu,
katiskalla varmimmin saan saaliin kotihin.
Telkkä pöntöss` pesii, sinisorsa ui.
Majavakin häärii, haapa veteen lipui.
Karhu kulkee poikineen, murahtelee itsekseen,
rannalta kun väki poimii sienet, puolukat.
Aurinko ain kultaa järven ihanan,
katson kauneuttaan, sitä rakastan.
Selän taa kun järvi jää, kyyneleitä pyyhitään,
ehkä saavun pian taas sen vettä kauhomaan.
|
|
Yks aamu
Paula Forsgren
Herää.
Tule mukaani.
Kulje hiljaa.
Avaa ovi.
Katso.
Kuuntele.
Aamuauringon hopeoimassa vedessä kaksi joutsenta.
Ovat juuri laskeutuneet lentokentälleen.
Onnistunut matka takana.
Päässeet päämääräänsä.
Hiljaisuus.
Yhtäkkiä, yhteisestä päätöksestä, ne ojentautuvat kohti taivasta, levittävät siipensä ja avaavat urkunsa.
Pasuunat soivat.
Ne vaikenenvat.
Hiljaisuus.
Veden hopeinen silta.
Me kaksi.
Ihme.
Sinun kätesi.
Minun käteni.
Näin on hyvä.
|
|
Muistojeni järvi
Sampo Salmenoja
Uneksi laps pien` alla silmän valvovan,
tanssi jäällä järven, yllä voiman, kohtalon.
Pian heräävi henki metsän, seisauttavi päivän;
ui lapsi keskell säteiden elämän, vailla huolen häivän.
Ah, kuink` vierivi aika, ohi päivät viattomat on,
mut ain palaavi mieli jäälle järven, alle otavan.
|
|
Minun järveni
Sari Mäki-Penttilä
Järvi on umpijäässä
kuin minuuteni viilennyt ulappa
joka väsymyksen ja ainaisen kiireen viimassa
on painunut ikiuneen
jäät eivät edes pauku
ne vain ovat vahvat lujat panssarijäät
katoamattomat järven katot
rystysillä koetan kovertaa jälkeä
kirjoittaa jään pintaan
huutaa kertoa minä olen täällä
enkä ole sinua unohtanut
mitä tietää jää mietteistäni
mitä alla myhäilevä alati
kevään koittoa odottava vesi
mitä ne tietävät minusta
muistavatko ne minut
muistavatko ne rannan sileät kivet
jalkapohjieni ihon
järveni ja minä
järveni ja minä me
olimme kuin sisko ja veli
minä kävelin vedessä
ja vesi lauloi minussa
se oli silloin
minä teen jään täyteen reikiä
huhuilen veteni sulaan
minä huhuamalla huhuan
etsin jotain ollutta
kannen alle kadonnutta
liplatusta
se oli aamujen runo
se oli kuulaiden
koittojen ihana huilu
koetan muistaa
kesän laulut, tuulen virit
rannan villit heinät kuin rokkitukat
pohjien vesihirviöt,
ne moniulokkeiset puukönkelöt
lumpeen veikeät kukat
ja timanttiluteet lehtien päällä
päiväänsä mittaamassa
kerkeämässä kaikkeen
ja rantavesien aurinkolomapaikoissa
haukien köllötys.
Kaiken minä niistä päivistä muistan
jään läpi kaikuu
järven elämänkerta
kuin muistelo ja lupaus,
kun jäät taas lähtevät
kun aurinko ja taivasvesi
jäitä pehmentävät,
sitten taas soi
sitten taas soi järven liplatus
utelias kuulas pianosoolo.
|
|
< Takaisin ylös
<< Edelliselle runosivulle
<<< Ensimmäiselle runosivulle
|
| |
| |
| |
| |
| |
| |
