|
Syksyn lehdet
Satu Vallius
Syksyn lehdet jälleen syliin lankeaa,
en koskaan pety syksyyn, se ei ole ankeaa.
Värit ruskan kirkkaudessaan taas värjää maiseman,
ja sienet metsän täyttää , ainoastaan lintuaurat taivaan
tuo hetken haikean.
Ei vaikeutta mitään,
nyt katson kauas itään.
On syksy oudoin koskaan,
en sitä vihaa joskaan,
kadut hukkuu jossain moskaan.
Näin kuolleen karhuvauvan,
se tuskin eli kauan,
oli auton alle jäänyt ressukka nälissään.
Se surullisen muiston,
nyt sydämeeni juurruttaa,
se elää siellä hetken.
Kuljen läpi puiston,
ja jatkan elämää.
Yksin elän taas päivän,
en anna voittaa tuskan häivän,
olen taas päivän lähempänä kuolemaa.
|
|
Selvisin hengissä
Helena Laurila
Taisteletko vai luovutatako,
kun olet yksin uhattuna?
Tulevaisuutesi on epävarma,
kuka tukee sinua ja kuka välittää
siitä, jaksatko hyvin vai voitko pahoin,
kun totuutesi on uhattuna.
Lapsena jo opittiin tapakasvatus,
kiitos, anteeksi ja hyvää päivää,
lapsena koettiin, mitä on hyvyys,
mitä on rakkaus ja että oli leipää.
Minulle jäi mieleen koti,
jossa ohjattiin ja jossa syntyi
sisäinen tuki.
Oli onnellista,
kun kotona oikeus ja vääryyskin pohdittiin
eikä tehty luvatonta.
Tuli sitten eteen ensin menestystä,
mutta myös kovaa kateutta.
Yhteiskunta ja laki,
kuka sen noudattamista valvoo,
kun joku vain juoruja palvoo.
Onneksi jäljelle jäi oma minä
ja henki.
|
|
Menetettyä luontoa
Tyyne Jaakola
Karhu vain tallusti hillasuolla
ei enää hilloja ollut tuolla
nuo koneet niittivät kaiken pois,
kuin hilloja ollutkaan ei ois.
Ei Kurjilla ollut enää pesää
ne poikiaan etsivät kaiken kesää.
Myös Joutsenet itkien etsivät vain,
myös niitten poikaset kuolon sai.
Ja sammakot Toppilan uunissa paloi,
nuo koneet priketeiksi ne valoi
ja luomutuotteeksi muutti ne niin,
että pensana myöskin ne poltettiin.
Voi ihmisparka mitä teit,
sinä kaiken hyvän tuhoon veit,
sinä luontoa luulit suojelevasi,
et tiennyt kaiken tuhoavasi.
Meni karpalot, kihokit, lintujen pesät,
lähiseutujen ihmisten tienestikesät,
porokarjojen ihanat laidunhaat,
erämaaihmisten marjamaat.
Kuinka Suomen maaseutu asuttu voi olla,
kun tuloraja on plus miinus nolla
ja maan sisal kuorittiin pois,
kuin eloa mitään siinä ollut ei ois.
Nyt maaseudun isännät kynsiään nuoli,
kun hetteet ja lammet myös siinä kuoli.
Tuo turvevoimala kaiken sen vei,
koskaan takaisin tule ne ei.
Ei uusiutuva olekaan luonnon vara,
kun kaikki se Toppilan uunissa palaa.
Mikä palanut on, se palaa ei,
kun tuli tuhoaa se kasva ei.
|
|
Hei Mari!
Aulis Paakkunainen
Nyt tuli johtoon hallituksen,
ihan uusi nainen.
Verrattuna entiseen,
vois olla erilainen.
Muistais kaikki, eikä ilkeis,
yhtään valehella.
Kauniimpi on ainakin, jo kelpaa katastella.
Jos vaaliraha sotku kaataa,
puolueesi maahan.
Käy Mari lääkäriksi
ja parantelet haavan.
Häipyis kaikki, menneet murheet,
Nousis suosta Keskus.
Usko poliitikkoihin, vois takas tulla joskus.
Jos keskustana hävittäisiin,
suru tulee siitä.
Eihän äänestäjälle,
muut naurun aiheet riitä.
Turtuis kaikki, kansalaiset,
painuis murheen alhoon.
Auta Mari nostamaan, apilan lehti salkoon.
Nyt ota Mari mietittäväks,
heikompien tarpeet.
Jos et satu tietämään,
niin ota neuvot varteen.
Eihän siitä haittaa, lie jos,
muutkin hyvin voisi.
Usko pois se ainakin, ääni vyöryn toisi.
|
|
Laukaisematon pommi
Reetta Korjonen
Isäni palasi sodasta ja ihastui,
ihastui siinä määrin, että halusi perustaa perheen.
Tyttö oli kaunis ja vapaus huumaavaa.
Heidät vihittiin toukokuussa, kielon puhjetessa kukkaan.
Sota oli pudottanut monta pommia,
mutta yhtä vasta alettiin rakentaa ja pommin nimeksi tulisi –
toivoa isänmaalle.
Pommin tarpeet olivat olleet ja kauan valmiina,
kaipauksella haudutettu ikävän ruuti etsi vasta-aineita.
Minun pommini valmistettiin juhannusyönä 1945.
Marianpäivänä 1946 valinkauhasta
purkautui ilmoille ensimmäinen varoitus.
Isäni ruutitynnyristä oli valettu esikoinen,
uusi isänmaan toivo, niin he varmasti uskoivat.
Minä kasvoin ja elämä ympärillä uhkui toivoa paremmasta.
Isäni oli työmies ja rakentaja, nuori ja toivorikas.
Hän oli ahkera isänmaan toivojen rakentaja
ja pian meitä oli koossa suuri joukko, seitsemän lasta
ja yksi menetetty toivo, josta ei juuri koskaan puhuttu.
Maa oli ollut köyhä, mutta nyt se oli lapsirikas, niin rikas,
että alkoi elämän kestävä kujanjuoksu, jossa liekanarun
toisessa päässä oli toivo ja toisessa epätoivo.
Ensimmäisen kerran epätoivo kohtasi, kun opettajat sanoivat:
Teille ei nyt löydy kaikille pulpetteja,
istukaa tuolla höyläpenkillä ja kirjoittakaa seisaallanne läksyt.
Toivoa oli ollut,
että esikoisesta kasvaa apu äidille ja ilo isälle. Se onnistui,
tuli pieni hevosmies, kauppamies, rakentaja, sovittelija ja
kasvaisihan pojasta joskus hyvä sotamies.
Poika teki työtä ja niin tekivät kaikki, ne isänmaan toivot,
joita alettiin kutsua uhkaksi yhteiskunnalle.
He aloittivat alle kymmenen vanhoina kuokkia uutta peltoa,
käydä lypsyllä, piikomassa pieniä lapsia ja kantoivat –
vettä, puita, heiniä, kiviä, marjoja, pehkua ja olkia.
Toivoivat, että joskus tulisi se aika,
että voisivat lähteä kotoa ja lähtivät moni hyvin varhain.
Lapsuusaika, jonka he olivat ohittaneet
oli niukkuutta, työtä, uhrauksia ja pelkoa.
Sodan varjo on suuri ja pelottava ja siitä ei voi kysyä.
Isänmaan toivot kuulivat taas ajasta,
että nyt on liikaa lehmiä, lapsia, voita vuoriksi asti.
Kuulimme taas sanan uhka yhteiskunnalle.
Olimme kasvattaneet työllämme peltomäärää,
saavuttaneet omavaraisuuden ja kellään ei ollut –
tyhjä vatsa illalla sängyssä vierellä.
Työmiehiä oli kasvanut liikaa,
liian monta tulevaisuuden toivoa samassa perheessä.
pako länteen oli edessä, kuin paluu sotaretkeltä.
Toivosta tuli toivottomuutta, juurilta repäisy sattui,
puolikielisyys pelotti ja ummikkona olo uhkasi.
Sodan pelot olivat siirtyneet ja muuttaneet muotoaan.
Se lähti, joka uskalsi ja taas sanottiin, että uhka on suuri ja
syytettiin rintamakarkuruudesta.
Isänmaan toivot tekivät pitkää päivää ja unelmoivat,
tiilitalosta, uudesta autosta, minkkiturkista, väritelevisiosta
ja lomasta ulkomailla.
Kaikki olisi siitä kiinni,
osaisitko järjestellä palikkasi oikeaan pinoon.
Tuntui, että kaikki maan ja taivaan väliltä oli kaupan,
jos saisi tarpeeksi kovan hinnan mummokin joutaisi myydä.
Saavutimme innovatiivisen, intiimin, vapaan ja
suorastaan sakraalisen olotilan – markkinatalouden.
Taas isänmaan toivot olivat juhlapuheissa uhka numero yksi.
Elivät yli varojensa ja isänmaan kantokyky ei kestänyt.
Pankkikriisi oli sekin suurten ikäluokkien
hulvatonta hölmöilyä. Niin se uutisoitiin.
Toivosta tuli taas monen toivottomuutta ja
velkavankeutta kestää usein pidempään kuin elinkautista
tuomiota henkirikoksesta. Mistä heille toivoa?
Vuosituhat vaihtuu ja toivot tekevät pitkää päivää,
syyllisyyttä kasvatetaan uudella uhkalla –
on kasvanut ennalta arvaamaton eläkepommi.
Laskemiseen ja varautumiseen on ollut aikaa
yli kuusikymmentä vuotta ja taas on sotatila.
Miksi isänmaan toivot eivät tee pitempää työuraa,
kysellään ministeriöissä, turuilla ja toreilla.
Uskallan väittää, että me olemme ne viimeiset
isänmaan toivot,
jotka aloittivat jo vähän yli kymmenvuotiaina
ja lopetamme kuusikymppisinä. Uraputki on pitkä,
ja sain juuri eläkepäätöksen,
jossa luki, että eläkkeeni ei ole kertynyt ajalta ennen
kahdettakymmenettäneljättä ikävuotta.
Tein töitä silloin hurjasti ja olin jo kahden uuden toivon isä.
Kukahan nekin eläkemaksut sitten saa, kysyn vaan.
Olen nyt saanut päästötodistuksen ja lopputilin ja
taas kuulen, että uhkaamme elää liian pitkään.
Uhkaamme jäädä vaille hoitoa ja viimeistä vuodetta hautausmailla.
Uusi ydinvoimalapäätös tuo kuitenkin helpotusta
tulossa on riittävästi sähköä rakennettaviin krematorioihin.
Loppusijoituspaikkani ei uhkaa kansantaloutta eikä
yhä niukentuvia maavaroja seurakunnissa.
Minulle on tullut uutta toivoa, kun huomaan,
että aurinko edelleen nousee idästä ja laskee länteen.
Ilta on aina aamua viisaampi ja
että kovin pieni on ollut se aika, jolloin olen voinut olla haitaksi
tälle maailmalle. Alan uskoa itseeni ja vaatia,
että minua puhutellaan tästä eteenpäin uhkan sijasta –
uutena mahdollisuutena,
joka väistyessään antaa tilan aina uudelle mahdollisuudelle.
Olen aina uskonut enemmän mahdollisuuksiin,
joita minulle annettiin matkalle tuhlattavaksi ja uskon yhä, että
en käytä niitä edes kaikkia itse – vaan jätän osan niistä teille perinnöksi.
|
|
Pentti
Korpela Mauri
Pena on lempinimi,
sen kehitti ystäväni Zimi,
yhdessä pellot pakettiin,
astuimme toimeliaina rakettiin,
haravaa kaipasimme kovasti,
tuli mieleen kylämme rovasti,
hän puhui kauniilla kielellä,
piti lampaansa hyvillä mielillä,
onnistuimme saamaan työtä,
ei tarvitse ulkona viettää yötä,
tuli perhe ja lapsia,
on kiva mansikkaa napsia,
vaimoa suutelen, siitä tykkään,
kotti kärryillä lapsia lykkään,
töitä tehdään monenlaista,
olen varma en vaihda naista.
|
